Tämä käännös ei ehkä näytä muutoksia, jotka on tehty tämän päivämäärän jälkeen: 2019-07-23 alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa.

Sinun pitäisi katsoa niitä muutoksia. Ole hyvä ja katso linkkiä Translations README jos haluat lisätietoa tämän artikkelin käännösten toimittamisesta ja koordinoinnista.

Oikeus lukea

Tämä artikkeli ilmeistyi lehden Communications of the ACM (Volume 40, Number 2) helmikuun 1997 numerossa.


Teoksesta Tie Tychoon, joka on kokoelma artikkeleita jotka käsittelevät Lunan vallankumoukseen johtaneita tapahtumia, julkaistu Luna Cityssä 2096

Dan Halbertin tie Tychoa kohti alkoi opiskeluaikana — kun Lissa Lenz pyysi hänen tietokonettaan lainaksi. Hänen omansa oli mennyt rikki, ja ellei hän saisi toista lainaksi, hän ei saisi harjoitustyötään valmiiksi ajoissa. Ja ainoa jolta hän uskalsi kysyä, oli Dan.

Danille tämä oli ongelma. Hänen täytyi auttaa Lissaa — mutta jos hän lainaisi Lissalle tietokoneensa, tämä saattaisi lukea hänen kirjojaan. Sen lisäksi että kirjojensa antamisesta jonkun muun luettaviksi saattoi joutua vuosikausiksi vankilaan, koko ajatus järkytti häntä ensin. Hänelle oli alakoulusta alkaen opetettu että kirjojen jakaminen oli pahasti väärin — sellaista tekivät vain roistot.

Eikä ollut juuri toivoa, että SPA — Ohjelmistosuojausviranomainen - ei saisi häntä kiinni. Ohjelmistokurssilla Dan oli oppinut, että jokaisessa kirjassa oli tekijänoikeusmonitori joka lähetti Keskuslisenssivirastoon tiedon siitä kuka sitä luki, missä ja milloin. (Tätä tietoa käytettiin luvattomien lukijoiden kiinni saamiseen, mutta sen perusteella myös myytiin henkilökohtaisia kiinnostusprofiileja jälleenmyyjille) Seuraavalla kerralla kun tietokone olisi verkossa, Keskuslisenssivirasto saisi asian selville. Hän tietokoneen omistajana saisi ankarimman rangaistuksen — koska ei ollut vaivautunut estämään rikosta.

Lissa ei tietenkään välttämättä aikonut lukea hänen kirjojaan. Hän saattoi haluta tietokoneen vain harjoitustyötään varten. Mutta Dan tiesi, että Lissa oli keskiluokkaisesta perheestä, ja selvisi nipin napin lukukausimaksuista, lukukorvauksista puhumattakaan. Danin kirjojen lukeminen saattoi olla ainoa keino, millä Lissa voisi saada tutkintonsa valmiiksi. Dan ymmärsi tilanteen; hän oli itse joutunut ottamaan lainan voidakseen maksaa kaikista tarvitsemistaan tieteellisistä artikkeleista (10 % noista maksuista meni artikkelit kirjoittaneille tutkijoille; koska Dan tähtäsi akateemiselle uralle, hän saattoi toivoa että hänen omia artikkeleitaan luettaisiin niin paljon, että ne tuottaisivat riittävästi lainan takaisinmaksuun).

Myöhemmin Dan saisi tietää, että oli ollut aika jolloin kuka tahansa saattoi mennä kirjastoon ja lukea lehtiartikkeleita ja jopa kirjoja maksamatta mitään. Itsenäiset tutkijat lukivat tuhansia sivuja tarvitsematta hallituksen kirjastoapurahoja. Mutta 1990-luvulla sekä kaupalliset että epäkaupalliset lehtijulkaisut olivat alkaneet vaatia maksuja lukemisesta. Vuonna 2047 kirjastot joissa saattoi lukea tieteellistä kirjallisuutta ilmaiseksi olivat hämärä muisto.

Oli tietysti keinoja kiertää SPA:n ja Keskuslisenssiviraston määräykset. Ne sinänsä olivat lainvastaisia. Danilla oli ollut ohjelmistokurssilla toveri, Frank Martucci, joka oli saanut käsiinsä laittoman testausvälineen, ja käyttänyt sitä ohittaakseen tekijänoikeusmonitorikoodin kirjoja lukiessaan. Mutta hän oli kertonut asiasta liian monelle ystävälleen, ja yksi heistä oli antanut hänet ilmi SPA:lle palkkiota vastaan (pahoin velkaantuneet opiskelijat ryhtyivät helposti pettureiksi). Vuonna 2047 Frank oli vankilassa, ei luvattomasta lukemisesta vaan testausvälineen omistamisesta.

Dan saisi myöhemmin tietää, että oli ollut aika jolloin kenellä tahansa saattoi olla testausvälineitä. Oli jopa ilmaisia testausvälineitä saatavana CD:llä tai verkosta imuroimalla. Mutta tavalliset käyttäjät alkoivat käyttää niitä tekijänoikeusmonitorien ohittamiseen, ja lopulta tuomari päätti että se oli niiden todellinen pääkäyttötarkoitus. Ne olivat siis laittomia ja testausvälineiden kehittäjät joutuivat vankilaan.

Ohjelmoijat tietysti edelleen tarvitsivat testausvälineitä, mutta sellaisten myyjät luovuttivat vuonna 2047 vain numeroituja kappaleita ja vain ohjelmoijille joilla oli virallinen lupa ja sopimus. Danin ohjelmointikurssilla käyttämä testausväline oli erikoispalomuurin takana, niin että sitä saattoi käyttää vain kurssin harjoitusten tekemiseen.

Oli myös mahdollista ohittaa tekijänoikeusmonitorit asentamalla muunnettu järjestelmäydin. Dan saisi aikanaan tietää ilmaisista ytimistä, jopa kokonaisista ilmaisista käyttöjärjestelmistä, joita oli ollut käytössä vuosisadan vaihteessa. Mutta ne eivät olleet vain laittomia kuten testaustyökalutkin — sellaista oli mahdoton asentaa vaikka omistaisikin, jollei tiennyt tietokoneensa järjestelmänvalvojan salasanaa. Ja sen paremmin FBI kuin Microsoftin tukikaan ei sitä kertoisi.

Dan tuli siihen tulokseen, ettei hän voisi noin vain lainata tietokonettaan Lissalle. Mutta hän ei voinut kieltäytyä auttamasta, koska hän rakasti tätä. Jokainen tilaisuus puhua Lissan kanssa täytti hänen sydämensä riemulla. Ja koska Lissa oli pyytänyt apua juuri häneltä, hän ehkä puolestaan rakasti Dania.

Dan ratkaisi ongelman tekemällä jotakin vielä käsittämättömämpää — hän lainasi Lissalle tietokoneensa ja kertoi tälle salasanansa. Nyt jos Lissa lukisi hänen kirjojaan, Keskuslisenssivirasto kuvittelisi Danin lukevan niitä. Sekin oli rikos, mutta SPA ei saisi automaattisesti tietoa siitä, vaan vain siinä tapauksessa että Lissa tekisi hänestä ilmoituksen.

Tietysti, jos koulu saisi joskus tietää että hän oli antanut Lissalle salasanansa, se merkitsisi loppua kummankin opinnoille, riippumatta siitä, mihin Lissa oli salasanaa käyttänyt. Koulun käytäntö oli se, että mikä tahansa keino, yrittää hämätä oppilaiden tietokoneidenkäytön valvontaa oli rangaistavaa. Oli samantekevää tekikö jotain pahaa — rikkomus oli jo pelkkä yritys vaikeuttaa valvojien työtä. He olettivat, että aioit siis tehdä jotain muuta kiellettyä, eikä heidän tarvinnut tietää mitä.

Oppilaita ei yleensä erotettu tämän vuoksi — ei suoraan. Sen sijaan heiltä evättiin pääsy koulun tietokonejärjestelmään, jolloin he väistämättä reputtivat kaikki kurssinsa.

Myöhemmin Dan saisi tietää, että tämäntyyppinen yliopistokäytäntö oli alkanut vasta 1980-luvulla kun yliopisto-opiskelijat alkoivat yleisesti käyttää tietokoneita. Aikaisemmin yliopistoilla oli ollut toinen tapa suhtautua järjestyksenpitoon: rankaistiin siitä mikä aiheutti haittaa, ei siitä mikä vain herätti epäilyä.

Lissa ei antanut Dania ilmi SPA:lle. Tämän päätös auttaa häntä johti heidän avioliittoonsa, ja se sai myös heidät asettamaan kyseenalaiseksi sen mitä heille oli lapsena opetettu piratismista. Pariskunta alkoi lukea tekijänoikeuden historiasta, Neuvostoliitosta ja sen kopiointirajoituksista, ja he lukivat jopa alkuperäisen Yhdysvaltojen perustuslain. He muuttivat Lunaan ja tapasivat siellä muita jotka olivat samalla tavoin paenneet SPA:n pitkää kättä. Kun Tychon kapina alkoi 2062, yleisestä oikeudesta lukea tuli pian yksi sen keskeisiä päämääriä.

Tekijän kommentit

  • Tämä tarina on oletettavasti historiallinen artikkeli, jonka joku muu kirjoittaa tulevaisuudessa, kuvailemalla Dan Halbertin nuoria sorto yhteiskunnassa, jota muotoilevat epäoikeudenmukaiset voimat, jotka käyttävät "piraatti" propagandana. Niinpä se käyttää tuon yhteiskunnan terminologiaa. Olen yrittänyt tehdä sen eteen jotakin, mikä on enemmän silminnähden sortavaa. Katso "piratismi".

  • Tietokoneen vahvistamat rajoitukset lainattuihin-tai lukukirjoihin (ja muunlaisiin julkaistuihin teoksiin) tunnetaan nimellä DRM, joka on lyhenne sanoista "digitaalisten rajoitusten hallinta". DRM-järjestelmän eliminoimiseksi Free Software Foundation on perustanut Defective by Design-kampanjan. Pyydämme tukeasi.

    Electronic Frontier Foundation, joka on erillinen organisaatio, joka ei liity Free Software Foundationiin, kampanjoi myös DRM:ää vastaan.

Seuraava muistiinpano on päivitetty useita kertoja tarinan ensimmäisen julkaisun jälkeen.

  • Oikeus lukea on taistelu jota käydään nyt. Vaikka saattaakin viedä 50 vuotta ennen kuin nykyinen tapamme elää on muuttunut hämäräksi muistoksi, useimpia ylläkuvattuja lakeja ja käytäntöjä on jo ehdotettu, monista on tehty lakeja USA:ssa ja muuallakin. USA:ssa vuoden 1998 Digital Millenium Copyright Act antoi laillisen pohjan elektronisten kirjojen (ja muun tiedon) lukemisen ja lainaamisen rajoituksille. EU asetti samanlaisia rajoituksia vuoden 2001 tekijänoikeusdirektiivissä.

    Vuonna 2001 USA alkoi yrittää käyttää Amerikan vapaakauppasopimusta (FTAA) pakottaakseen samat säännöt kaikille läntisen pallonpuoliskon valtioille. FTAA on yksi näistä ns. vapaakauppasopimuksista, jotka on todellisuudessa suunniteltu antamaan liike-elämälle lisää valtaa demokraattisten hallitusten kustannuksella; DMCA:n tyyppisten lakien voimaansaattaminen on tyypillistä tälle hengelle.

    Amerikka on antanut DMCA-vaatimukset Australialle, Panamalle, Kolumbialle ja Etelä-Korealle kaksipuolisten sopimusten kautta, ja myös Costa Ricalle toisen sopimuksen, CAFTA:n kautta. Obama on kiihdyttänyt kampanjaa kahdella uudella sopimuksella: TPP:llä ja TTIP:llä. TPP toisi DMCA:n ja muita vääryyksiä 12 maalle Tyynellä valtamerellä. TTIP toisi samanlaisia rajoituksia Eurooppaan. Kaikki tällaiset sopimukset pitää tuhota.

    Jopa WWW-konsortio on jäänyt copyright-alan varjoon; se on hyväksymässä DRM-järjestelmää verkon määrittelyihin.

  • Epävapaalla ohjelmistolla on yleensä kaikenlaisia epäreiluja toimintoja, joka johtaa johtopäätökseen, että et voi koskaan luottaa epävapaaseen ohjelmaan. Meidän pitää käyttää ainoastaan vapaata (libre) -ohjelmistoa, ja kieltää epävapaat ohjelmat.

    Microsoft on myöntänyt, että Windows Vistassa oli sisäänrakennettu takaovi: Microsoft voi käyttää sitä asentaakseen ohjelmiston "päivityksiä", jopa silloin kun käyttäjät sanovat että ne ovat alennuksia. Se voi myös kieltää kaikilta Vista-koneilta tiettyjen laiteajurien suorittamisen. Vistan käyttäjien rajoituksen päätarkoitus oli lisätä DRM, jota käyttäjät eivät voineet voittaa. Tietenkin, Windows 10 ei ole yhtään parempi.

  • Yhtä tarinan ideoista ei ehdotettu todellisuudessa ennen vuotta 2002. Tämä oli idea, että FBI ja Microsoft pitävät pääkäyttäjän salasanat tietokoneillesi, eivätkä antaneet niitä sinulle.

    Tämän kaavan kannattajat antoivat aikaisille versioille nimiä kuten "trusted computing" ja "Palladium", mutta kun se lopulta otettiin käyttöön, sen nimi oli "Secure boot"

    Se, mitä Microsoft pitää itsellään ei ole käytännössä salasana; kukaan ei koskaan kirjoita sitä päätteeseen. Sen sijaan, se on allekirjoitus ja salausavain, joka vastaa toiseen avaimeen, joka on sinun tietokoneellasi. Tämä antaa Microsoftille, ja potentiaalisesti mille tahansa verkkosivulle, joka tekee yhteistyötä Microsoftin kanssa, äärimmäisen hallinnan siitä, mitä käyttäjä voi tehdä omalla koneellaan. Microsoft luultavimmin käyttää tätä hallintaa, kun FBI pyytää sitä käyttämään: Microsoft jo näyttää NSA:lle Windowsin turva-aukot hyväksikäyttöä varten.

    Secure boot voidaan lisätä tavalla, joka estää käyttäjää asettaakseen allekirjoitusavaimen ja päättää, mihin ohjelmistoon luottaa. Käytännössä, Windows 10:tä varten suunniteltujen tietokoneiden mukana tulee vain Microsoftin avain, ja se, että pystyykö koneen käyttäjä asentaa minkä tahansa muun järjestelmän (kuten GNU/Linux:in) on Microsoftin ohjauksessa. Me kutsumme tätä nimellä restricted boot

  • Vuonna 1997, kun tämä tarina julkaistiin ensimmäisen kerran, SPA oli uhkailemassa pieniä Internet-operaattoreja, vaatimassa että he antaisivat SPA:lle luvan monitoroida kaikkia käyttäjiä. Suurin osa operaattoreista luovuttivat, kun niitä uhkailtiin, koska niillä ei olisi ollut tarpeeksi rahaa taistellakseen vastaan oikeudessa. Yksi operaattori, Community ConneXion Kalifornian Oaklandissa, kielsi vaatimuksen ja joutui oikeudenkäyntiin. SPA myöhemmin lopetti oikeudenkäynnin, mutta DMCA antoi sille voiman, jota se etsi.

    SPA:n, lyhenne sanoista Software Publishers Association, on korvannut sen poliisinkaltaisessa tehtävässä Business Software Alliance. BSA ei ole, vielä, virallinen poliisivoima; epävirallisesti, se käyttäytyy niin kuin sellainen. Käyttäen entisen Neuvostoliiton kaltaisia menetelmiä, se kutsuu ihmisiä tiedottamaan heidän työkavereitaan ja ystäviään. BSA:n terrorikampanja Argentinassa vuonna 2001 teki vähän liioiteltuja uhkauksia, että ohjelmistoa jakavat ihmiset raiskattaisiin vankilassa.

  • Yllä kuvatut yliopistojen turvallisuuskäytännöt eivät ole kuvitteellisia. Esimerkiksi Chicagon alueella toimivan yliopiston tietokone näyttää tämän viestin sisäänkirjautumisen yhteydessä:

    Tätä järjestelmää saavat käyttää vain ne joilla on käyttölupa. Jos joku käyttää tätä tietokonejärjestelmää luvatta tai rikkoo lupaehtoja, järjestelmähenkilökunta valvoo ja tallentaa kaiken hänen toimintansa tässä järjestelmässä. Samalla kun valvotaan niiden henkilöiden toimia jotka käyttävät järjestelmää sopimattomasti, voidaan myös luvallisten käyttäjien toimia valvoa. Kuka tahansa joka käyttää tätä järjestelmää on ilmaissut suostuvansa tähän valvontaan ja häntä varoitetaan siitä että jos tällainen valvonta paljastaa mahdollisia todisteita laittomasta toiminnasta tai Yliopiston sääntöjen rikkomisesta, henkilökunta voi antaa valvonnan tuloksen todisteena Yliopiston hallinnolle tai oikeusviranomaisille.

    Mielenkiintoinen suhtautuminen Neljänteen lisäkohtaan (US:n perustuslaissa; yksityisyyden suoja viranomaisia vastaan): painostetaan suunnilleen kaikki etukäteen luopumaan sen takaamista oikeuksista.

Huonoja uutisia

Me olemme häviöllä taistelussa oikeudesta lukea. Vihollinen on organisoitunut, me emme.

Nykyajan kaupalliset e-kirjat tuhoavat lukijoiden perinteiset vapaudet. Amazonin e-kirjan lukija, jota minä kutsun "Amazon Swindle"ksi, koska se on tarkoitettu huijaamaan käyttäjiltä lukijoiden perinteiset vapaudet pois, lisäksi siinä on ohjelmistoa, jossa on monia demonstroituja orwelliaaneja toimintoja. Mikä tahansa niistä kutsuu tuotteen kieltämistä kokonaan:

  • Se vakoilee kaikkea, mitä käyttäjä tekee: se raportoi, mitä kirjaa käyttäjä lukee, ja mitä sivua siitä, ja se raportoi kun käyttäjä merkkaa tekstiä, ja kaikki käyttäjän syöttämät muistiinpanot lähetetään myös Amazonille.

  • Siinä on DRM, joka on tarkoitettu estämään käyttäjiä jakamasta kopioita.

  • Siinä on takaovi jonka kautta Amazon voi etänä poistaa minkä tahansa kirjan. Vuonna 2009, se poisti tuhansia kopioita George Orwellin kirjasta 1984.

  • Jos se ei ole tarpeksi orwellmaista sinulle, on olemassa universaali takaovi, jonka kautta Amazon voi etänä muuttaa ohjelmistoa, ja tuoda mitä tahansa pahaa.

Amazonin e-kirjojen jakelupalvelu on myös alistava. Se identifioi käyttäjän ja tallentaa mitä kirjoja käyttäjä hankkii. Se myös vaatii, että käyttäjät hyväksyvät antisosiaalisen sopimuksen, että he eivät jaa kopioita muille. Alitajuntani kertoo minulle sen, että jos olisin hyväksynyt sellaisen sopimuksen, vähempi paha olisi sen kieltäminen ja kopioiden jakaminen joka tapauksessa; mutta, ollakseni täysin hyvä, minun ei olisi pitänyt hyväksyä sitä ensinnäkään. Täten, minä en hyväksy tällaisia sopimuksia, olivatpa ne sitten ohjelmistoille, e-kirjoille, musiikille tai millekkään muulle.

Jos me haluamme lopettaa huonot uutiset ja tehdä hyviä uutisia, meidän pitää organisoitua ja taistella. Tilaa FSF:n Defective by Design-kampanjaan auttaaksesi. Voit myös liittyä FSF:ään tukeaksesi meidän töitämme yleisesti. On olemassa myös lista tavoista joilla voit auttaa meitä työssämme.

Viitteet

  • The administration's “White Paper”: Information Infrastructure Task Force, Intellectual Property [sic] and the National Information Infrastructure: The Report of the Working Group on Intellectual Property [sic] Rights (1995).
  • An explanation of the White Paper: The Copyright Grab, Pamela Samuelson, Wired, tammikuu 1, 1996.
  • Sold Out, James Boyle, New York Times, maaliskuu 31, 1996.
  • Public Data or Private Data, Dave Farber, Washington Post, marraskuu 4, 1996.
  • Union for the Public Domain — Järjestö joka pyrkii vastustamaan tekijänoikeuksien ja patenttioikeuksien kohtuutonta laajentamista.

Tämä essee on julkaistu teoksessa Free Software, Free Society: The Selected Essays of Richard M. Stallman.