English [en]   العربية [ar]   български [bg]   català [ca]   čeština [cs]   Deutsch [de]   ελληνικά [el]   español [es]   فارسی [fa]   suomi [fi]   français [fr]   עברית [he]   magyar [hu]   italiano [it]   日本語 [ja]   한국어 [ko]   lietuvių [lt]   Nederlands [nl]   polski [pl]   português do Brasil [pt-br]   русский [ru]   slovenščina [sl]   српски [sr]   svenska [sv]   Türkçe [tr]   українська [uk]  

This translation may not reflect the changes made since 2007-06-08 in the English original. Please see the Translations README for information on maintaining translations of this article.

Oikeus lukea

Tämä artikkeli ilmeistyi lehden Communications of the ACM (Volume 40, Number 2) helmikuun 1997 numerossa.


Teoksesta Tie Tychoon, joka on kokoelma artikkeleita jotka käsittelevät Lunan vallankumoukseen johtaneita tapahtumia, julkaistu Luna Cityssä 2096

Dan Halbertin tie Tychoa kohti alkoi opiskeluaikana — kun Lissa Lenz pyysi hänen tietokonettaan lainaksi. Hänen omansa oli mennyt rikki, ja ellei hän saisi toista lainaksi, hän ei saisi harjoitustyötään valmiiksi ajoissa. Ja ainoa jolta hän uskalsi kysyä, oli Dan.

Danille tämä oli ongelma. Hänen täytyi auttaa Lissaa — mutta jos hän lainaisi Lissalle tietokoneensa, tämä saattaisi lukea hänen kirjojaan. Sen lisäksi että kirjojensa antamisesta jonkun muun luettaviksi saattoi joutua vuosikausiksi vankilaan, koko ajatus järkytti häntä ensin. Hänelle oli alakoulusta alkaen opetettu että kirjojen jakaminen oli pahasti väärin — sellaista tekivät vain roistot.

Eikä ollut juuri toivoa, että SPA — Ohjelmistosuojausviranomainen - ei saisi häntä kiinni. Ohjelmistokurssilla Dan oli oppinut, että jokaisessa kirjassa oli tekijänoikeusmonitori joka lähetti Keskuslisenssivirastoon tiedon siitä kuka sitä luki, missä ja milloin. (Tätä tietoa käytettiin luvattomien lukijoiden kiinni saamiseen, mutta sen perusteella myös myytiin henkilökohtaisia kiinnostusprofiileja jälleenmyyjille) Seuraavalla kerralla kun tietokone olisi verkossa, Keskuslisenssivirasto saisi asian selville. Hän tietokoneen omistajana saisi ankarimman rangaistuksen — koska ei ollut vaivautunut estämään rikosta.

Lissa ei tietenkään välttämättä aikonut lukea hänen kirjojaan. Hän saattoi haluta tietokoneen vain harjoitustyötään varten. Mutta Dan tiesi, että Lissa oli keskiluokkaisesta perheestä, ja selvisi nipin napin lukukausimaksuista, lukukorvauksista puhumattakaan. Danin kirjojen lukeminen saattoi olla ainoa keino, millä Lissa voisi saada tutkintonsa valmiiksi. Dan ymmärsi tilanteen; hän oli itse joutunut ottamaan lainan voidakseen maksaa kaikista tarvitsemistaan tieteellisistä artikkeleista (10 % noista maksuista meni artikkelit kirjoittaneille tutkijoille; koska Dan tähtäsi akateemiselle uralle, hän saattoi toivoa että hänen omia artikkeleitaan luettaisiin niin paljon, että ne tuottaisivat riittävästi lainan takaisinmaksuun).

Myöhemmin Dan saisi tietää, että oli ollut aika jolloin kuka tahansa saattoi mennä kirjastoon ja lukea lehtiartikkeleita ja jopa kirjoja maksamatta mitään. Itsenäiset tutkijat lukivat tuhansia sivuja tarvitsematta hallituksen kirjastoapurahoja. Mutta 1990-luvulla sekä kaupalliset että epäkaupalliset lehtijulkaisut olivat alkaneet vaatia maksuja lukemisesta. Vuonna 2047 kirjastot joissa saattoi lukea tieteellistä kirjallisuutta ilmaiseksi olivat hämärä muisto.

Oli tietysti keinoja kiertää SPA:n ja Keskuslisenssiviraston määräykset. Ne sinänsä olivat lainvastaisia. Danilla oli ollut ohjelmistokurssilla toveri, Frank Martucci, joka oli saanut käsiinsä laittoman testausvälineen, ja käyttänyt sitä ohittaakseen tekijänoikeusmonitorikoodin kirjoja lukiessaan. Mutta hän oli kertonut asiasta liian monelle ystävälleen, ja yksi heistä oli antanut hänet ilmi SPA:lle palkkiota vastaan (pahoin velkaantuneet opiskelijat ryhtyivät helposti pettureiksi). Vuonna 2047 Frank oli vankilassa, ei luvattomasta lukemisesta vaan testausvälineen omistamisesta.

Dan saisi myöhemmin tietää, että oli ollut aika jolloin kenellä tahansa saattoi olla testausvälineitä. Oli jopa ilmaisia testausvälineitä saatavana CD:llä tai verkosta imuroimalla. Mutta tavalliset käyttäjät alkoivat käyttää niitä tekijänoikeusmonitorien ohittamiseen, ja lopulta tuomari päätti että se oli niiden todellinen pääkäyttötarkoitus. Ne olivat siis laittomia ja testausvälineiden kehittäjät joutuivat vankilaan.

Ohjelmoijat tietysti edelleen tarvitsivat testausvälineitä, mutta sellaisten myyjät luovuttivat vuonna 2047 vain numeroituja kappaleita ja vain ohjelmoijille joilla oli virallinen lupa ja sopimus. Danin ohjelmointikurssilla käyttämä testausväline oli erikoispalomuurin takana, niin että sitä saattoi käyttää vain kurssin harjoitusten tekemiseen.

Oli myös mahdollista ohittaa tekijänoikeusmonitorit asentamalla muunnettu järjestelmäydin. Dan saisi aikanaan tietää ilmaisista ytimistä, jopa kokonaisista ilmaisista käyttöjärjestelmistä, joita oli ollut käytössä vuosisadan vaihteessa. Mutta ne eivät olleet vain laittomia kuten testaustyökalutkin — sellaista oli mahdoton asentaa vaikka omistaisikin, jollei tiennyt tietokoneensa järjestelmänvalvojan salasanaa. Ja sen paremmin FBI kuin Microsoftin tukikaan ei sitä kertoisi.

Dan tuli siihen tulokseen, ettei hän voisi noin vain lainata tietokonettaan Lissalle. Mutta hän ei voinut kieltäytyä auttamasta, koska hän rakasti tätä. Jokainen tilaisuus puhua Lissan kanssa täytti hänen sydämensä riemulla. Ja koska Lissa oli pyytänyt apua juuri häneltä, hän ehkä puolestaan rakasti Dania.

Dan ratkaisi ongelman tekemällä jotakin vielä käsittämättömämpää — hän lainasi Lissalle tietokoneensa ja kertoi tälle salasanansa. Nyt jos Lissa lukisi hänen kirjojaan, Keskuslisenssivirasto kuvittelisi Danin lukevan niitä. Sekin oli rikos, mutta SPA ei saisi automaattisesti tietoa siitä, vaan vain siinä tapauksessa että Lissa tekisi hänestä ilmoituksen.

Tietysti, jos koulu saisi joskus tietää että hän oli antanut Lissalle salasanansa, se merkitsisi loppua kummankin opinnoille, riippumatta siitä, mihin Lissa oli salasanaa käyttänyt. Koulun käytäntö oli se, että mikä tahansa keino, yrittää hämätä oppilaiden tietokoneidenkäytön valvontaa oli rangaistavaa. Oli samantekevää tekikö jotain pahaa — rikkomus oli jo pelkkä yritys vaikeuttaa valvojien työtä. He olettivat, että aioit siis tehdä jotain muuta kiellettyä, eikä heidän tarvinnut tietää mitä.

Oppilaita ei yleensä erotettu tämän vuoksi — ei suoraan. Sen sijaan heiltä evättiin pääsy koulun tietokonejärjestelmään, jolloin he väistämättä reputtivat kaikki kurssinsa.

Myöhemmin Dan saisi tietää, että tämäntyyppinen yliopistokäytäntö oli alkanut vasta 1980-luvulla kun yliopisto-opiskelijat alkoivat yleisesti käyttää tietokoneita. Aikaisemmin yliopistoilla oli ollut toinen tapa suhtautua järjestyksenpitoon: rankaistiin siitä mikä aiheutti haittaa, ei siitä mikä vain herätti epäilyä.

Lissa ei antanut Dania ilmi SPA:lle. Tämän päätös auttaa häntä johti heidän avioliittoonsa, ja se sai myös heidät asettamaan kyseenalaiseksi sen mitä heille oli lapsena opetettu piratismista. Pariskunta alkoi lukea tekijänoikeuden historiasta, Neuvostoliitosta ja sen kopiointirajoituksista, ja he lukivat jopa alkuperäisen Yhdysvaltojen perustuslain. He muuttivat Lunaan ja tapasivat siellä muita jotka olivat samalla tavoin paenneet SPA:n pitkää kättä. Kun Tychon kapina alkoi 2062, yleisestä oikeudesta lukea tuli pian yksi sen keskeisiä päämääriä.

Tekijän kommentti

[Tämä kommentti on päivitetty 2002.]

  • Oikeus lukea on taistelu jota käydään nyt. Vaikka saattaakin viedä 50 vuotta ennenkuin nykyinen tapamme elää on muuttunut hämäräksi muistoksi, useimpia ylläkuvattuja lakeja ja käytäntöjä on jo ehdotettu, monista on tehty lakeja USA:ssa ja muuallakin. USA:ssa vuoden 1998 Digital Millennium Copyrigh Act antoi laillisen pohjan elektronisten kirjojen (ja muun tiedon) lukemisen ja lainaamisen rajoituksille. EU asetti samanlaisia rajoituksia vuoden 2001 tekijänoikeusdirektiivissä.

    Vuonna 2001 USA alkoi yrittää käyttää Amerikan vapaakauppasopimusta (FTAA) pakottaakseen samat säännöt kaikille läntisen pallonpuoliskon valtioille. FTAA on yksi näistä ns. vapaakauppasopimuksista, jotka on todellisuudessa suunniteltu antamaan liike-elämälle lisää valtaa demokraattisten hallitusten kustannuksella; DMCA:n tyyppisten lakien voimaansaattaminen on tyypillistä tälle hengelle. Electronic Frontier Foundation pyytää ihmisiä kertomaan muille hallituksille, miksi tätä suunnitelmaa tulisi vastustaa.

  • Viime aikoihin asti tähän oli yksi poikkeus: ajatusta että FBI:llä ja Microsoftilla on henkilökohtaisen tietokoneen järjestelmänvalvojan salasana eikä sitä anneta omistajalle, ei ehdotettu ennen kuin 2002. Se on nimeltään “luotettava tietojenkäsittely” tai “palladium”.

    Vuonna 2001 Disneyn rahoittama senaattori Hollings ehdotti lakia nimeltä SSSCA joka vaatisi jokaiseen uuteen tietokoneeseen kopioinnirajoitusjärjestelmää, jota käyttäjä ei voisi ohittaa. Clipper chip -takaportin ja muiden vastaavien USA:n hallituksen avainsopimusehdotuksien kanssa tämä osoittaa pitkäaikaista kehityssuuntaa: yhä enemmän annetaan tietokonejärjestelmiin ulkopuolisille oikeuksia ohi varsinaisten käyttäjien. SSSCA on sittemmin nimetty uudelleen CBDTPA:ksi (“Consume But Don't Try Programming Act” 'Kuluta mutta älä yritä ohjelmoida -laki').

  • Kun tämä tarina kirjoitettiin, SPA uhkaili pieniä internetpalveluntarjoajia ja vaati että he sallisivat SPA:n valvoa kaikkia käyttäjiä. Useimmat ISP:t taipuvat uhkausten alla koska niillä ei ole varaa käydä oikeutta. Yksi ISP, Community ConneXion Kalifornian Oaklandissa, kieltäytyi ja joutui oikeuteen. SPA luopui myöhemmin kanteesta, mutta hankki DMCA:n joka antoi sille halutun vallan.

    SPA, itse asiassa Software Publisher's Association, 'ohjelmistojulkaisijoiden yhdistys' on korvautunut tässä tehtävässä BSA:lla (Business Software Alliance, 'Liiketoimintaohjelmistoliitto'). Sillä ei ole nykyään poliisiviranomaisen asemaa, mutta epävirallisesti se toimii sellaisena. Käyttäen menetelmiä jotka muistuttavat entisestä Neuvostoliitosta se pyytää ihmisiä antamaan ilmi työtovereitaan ja ystäviään. BSA:n pelottelukampanja Argentiinassa 2001 sisälsi verhottuja uhkauksia siitä että ohjelmien jakajat raiskattaisiin vankilassa.

  • Yllä kuvatut yliopistojen turvallisuuskäytännöt eivät ole kuvitteellisia. Esimerkiksi Chicagon alueella toimivan yliopiston tietokone näyttää tämän viestin sisäänkirjautumisen yhteydessä:

    Tätä järjestelmää saavat käyttää vain ne joilla on käyttölupa. Jos joku käyttää tätä tietokonejärjestelmää luvatta tai rikkoo lupaehtoja, järjestelmähenkilökunta valvoo ja tallentaa kaiken hänen toimintansa tässä järjestelmässä. Samalla kun valvotaan niiden henkilöiden toimia jotka käyttävät järjestelmää sopimattomasti, voidaan myös luvallisten käyttäjien toimia valvoa. Kuka tahansa joka käyttää tätä järjestelmää on ilmaissut suostuvansa tähän valvontaan ja häntä varoitetaan siitä että jos tällainen valvonta paljastaa mahdollisia todisteita laittomasta toiminnasta tai Yliopiston sääntöjen rikkomisesta, henkilökunta voi antaa valvonnan tuloksen todisteena Yliopiston hallinnolle tai oikeusviranomaisille.

    Mielenkiintoinen suhtautuminen Neljänteen lisäkohtaan (US:n perustuslaissa; yksityisyyden suoja viranomaisia vastaan): painostetaan suunnilleen kaikki etukäteen luopumaan sen takaamista oikeuksista.

Huonoja uutisia

Tekijä kertoo taistelusta oikeudesta lukea. Taistelu on alkamassa; tässä linkit kahteen artikkeliin tekniikoista joita kehitetään poistamaan oikeutesi lukea.

  • Electronic Publishing: Artikkeli kirjojen jakelusta sähköisessä muodossa ja tekijänoikeusseikoista jotka vaikuttavat oikeuteen lukea kirjan kappaletta.

  • Books inside Computers: Ohjelmisto valvomaan sitä kuka voi lukea kirjoja ja asiakirjoja PC:llä.

Viitteet

Muita luettavia tekstejä


Tämä essee on julkaistu teoksessa Free Software, Free Society: The Selected Essays of Richard M. Stallman.

BACK TO TOP


 [FSF logo] “Our mission is to preserve, protect and promote the freedom to use, study, copy, modify, and redistribute computer software, and to defend the rights of Free Software users.”

The Free Software Foundation is the principal organizational sponsor of the GNU Operating System. Support GNU and the FSF by buying manuals and gear, joining the FSF as an associate member, or making a donation, either directly to the FSF or via Flattr.