English [en]   العربية [ar]   català [ca]   čeština [cs]   Deutsch [de]   ελληνικά [el]   español [es]   suomi [fi]   français [fr]   עברית [he]   hrvatski [hr]   Bahasa Indonesia [id]   Nederlands [nl]   polski [pl]   português do Brasil [pt-br]   русский [ru]   српски [sr]   தமிழ் [ta]   Türkçe [tr]   简体中文 [zh-cn]   繁體中文 [zh-tw]  

This translation may not reflect the changes made since 2002-06-12 in the English original. Please see the Translations README for information on maintaining translations of this article.

Miksi ohjelmistojen pitäisi olla vapaita

Richard Stallman

Johdanto

Ohjelmistojen olemassaolo nostaa väistämättä esiin ongelman siitä, miten niiden käytöstä tulisi päättää. Oletetaan esimerkiksi, että jollakulla on kopio ohjelmistosta ja että hän tapaa jonkun toisen, joka myös haluaisi kopion. Oletetaan lisäksi, että he pystyisivät lisäkopion tekemään. Kenen tulisi päättää, tehdäänkö kopio? Kyseisten henkilöiden? Vai jonkun muun osapuolen, vaikkapa “omistajan”?

Ohjelmistojen kehittäjät tarkastelevat yleensä ongelmaa silmämääränään kriteeri, jonka mukaan kysymys on ratkaistava niin, että ohjelmistojen kehittäjien voitto maksimoituu. Yritysten poliittinen vaikutusvalta on johtanut siihen että hallitukset ovat hyväksyneet tämän kriteerin ja ohjelmistojen kehittäjien näkemyksen kriteerin täyttämisestä: ohjelmalla on omistaja, yleensä yhtiö, jolla on jotakin tekemistä ohjelmiston kehittämisen kanssa.

Haluaisin tarkastella tätä ongelmaa käyttäen toisenlaista kriteeriä: koko suuren yleisön hyvinvointia ja vapautta.

Ongelmaa ei voida ratkaista vetoamalla nykyiseen lainsäädäntöön – lain pitäisi seurata etiikkaa, eikä päinvastoin. Myöskään nykyinen käytäntö ei ratkaise ongelmaa, vaikkakin käytännöt voivat antaa viitteitä mahdollisiin ratkaisuihin. Voimme ratkaista ongelman vain tarkastelemalla kuka hyötyy ja kuka kärsii, jos ohjelmistoilla katsotaan olevan omistajia. Kuka hyötyy, kuka kärsii, miksi ja miten paljon. Pitää toisin sanoen tehdä panos-tuotos-analyysi koko yhteiskunnan näkökulmasta, pitäen mielessä yhtä aikaa yksilön vapaus ja hyödykkeiden tuotanto.

Kuvaan tässä kirjoituksessa ohjelmistojen omistajuuden vaikutuksia ja osoitan, että vaikutukset ovat haitallisia. Johtopäätökseni on, että me ohjelmoijat olemme velvollisia kannustamaan luomiemme ohjelmistojen jakamista, tutkimista ja kehittämistä: toisin sanoen, meillä on velvollisuus luoda vapaita ohjelmistoja.(1)

Omistajien esittämä oikeutus vallalleen

Nykyisestä omistajuuteen perustuvasta järjestelmästä hyötyvät osapuolet ovat esittäneet kaksi argumenttia, jotka tukevat heidän omistusvaadettaan: tunteellisen argumentin ja taloudellisen argumentin.

Tunteellinen perustelu kuuluu: “Tein ohjelman hiki otsalla, koko sydämelläni ja sielullani. Se syntyi minusta, se on minun!”

Tämä argumetti ei kaipaa vakavaa kumoamista. Kiintyminen ohjelmistoon on tunne, jota ohjelmoijat elättelevät ja kasvattavat kun se heille sopii, se ei ole välttämätön reaktio. Ajatellaanpa vaikka miten halukkaasti samat ohjelmoijat luovuttavat kaikki oikeutensa jollekin yhtiölle palkkaa vastaan; tunteellinen kiintymys katoaa salaperäisesti. Tai ajatellaan vertailun vuoksi keskiajan suuria taiteilijoita ja käsityöläisiä, jotka eivät edes signeeranneet mestaritöitään. Heille taiteilijan nimi ei ollut merkityksellinen. Tärkeää oli teoksen tekeminen – ja teoksen tehtävä. Tämä näkemys oli vallalla vuosisatoja.

Taloudellinen perustelu kuuluu: “Haluan rikastua (usein tätä kuvataan epätarkasti myös ‘elannon hankkimiseksi’) ja jos en saa rikastua ohjelmoimalla, niin en ohjelmoi ollenkaan. Kaikki ovat samaa mieltä kanssani, joten pian kukaan ei enää ohjelmoi. Ja sitten kenelläkään ei ole enää ohjelmistoja!” Tämä uhkaus naamioidaan usein ystävälliseksi ja viisaaksi neuvoksi.

Selitän myöhemmin, miksi tämä uhkaus on hämäystä. Haluan ensin tarttua erääseen sisäänrakennettuun oletukseen, joka käy paremmin ilmi taloudellisen perustelun toisenlaisesta muotoilusta.

Tämä muotoilu alkaa vertailulla, jossa omistajien hallinnoimien ohjelmistojen yhteiskunnallisia etuja verrataan tilanteeseen, jossa ohjelmistoja ei ole lainkaan. Johtopäätös on tietenkin, että omistettujen ohjelmistojen kehittäminen on yleensä hyödyllistä ja tukemisen arvoista. Argumentti on kuitenkin virheellinen, koska se perustuu oletukseen vain kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta – omistettuja ohjelmistoja tai ei ohjelmistoja ollenkaan.

Järjestelmässä, jossa tunnustetaan immateriaalisia, intellektuaalisia omaisuuksia, ohjelmistot liitetään yleensä omistajaan, joka päättää ohjelmiston käytöstä. Niin kauan kun tämä yhteys on olemassa, joudumme usein valitsemaan omistetun ohjelmiston ja ohjelmistottomuuden välillä. Tämä yhteys ei kuitenkaan ole välttämätön eikä sisäsyntyinen, vaan juuri kyseenalaistamamme yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksen – päätöksen, jonka mukaan ohjelmistoilla on omistaja – seuraus. Jos ongelma esitetään valintana omistettujen ohjelmistojen ja ohjelmistottomuuden välillä, on koko ongelma ohitettu.

Omistajuuden vastainen argumentti

Tarkastelemme kysymystä: “Pitäisikö ohjelmistojen kehittämisen liittyä omistajiin, jotka rajoittavat ohjelmiston käyttöä?”

Vastataksemme kysymykseen meidän on tarkastaltava näitä kahtaa asiaa ja niiden vaikutusta yhteiskuntaan toisistaan Vastataksemme kysymykseen meidän on tarkastaltava näitä kahtaa asiaa ja niiden vaikutusta yhteiskuntaan toisistaan riippumatta: toisaalta ohjelmistojen kehittämisen vaikutuksia (riippumatta ohjelmistojen jakelun tavasta) ja toisaalta ohjelmistojen käytön rajoittamisen vaikutuksia (oletuksena, että ohjelmisto on jo kehitetty). Jos toisella näistä on hyödyllisiä ja toisella haitallisia vaikutuksia, olisi parasta lopettaa niiden liittäminen toisiinsa ja harrastaa vain tuota hyödyllistä toimintaa.

Toisin sanoen, jos jo olemassaolevan ohjelmiston jakelun rajoittaminen on suuren yleisön kannalta vahingollista, niin eettisesti ajatteleva ohjelmistojen kehittäjä hylkää mahdollisuutensa rajoittaa ohjelmiston levittämistä.

Jotta voisimme arvioida rajoittamisen seurauksia, meidän on verrattava toisiinsa saman ohjelmiston rajoitetun (eli omistetun) ja vapaan (eli kaikkien saatavissa olevan) version yhteiskunnallista arvoa. Vertaamme siis toisiinsa kahta mahdollista maailmaa.

Tällainen arviointi vastaa myös siihen toisinaan esitettyyn yksinkertaiseen vasta-argumenttiin, jonka mukaan “se hyöty, jonka uusi käyttäjä saa ohjelmiston kopiosta vastaa sitä haittaa, jonka kopion tekeminen aiheuttaa ohjelmiston omistajalle.” Tämä vasta-argumentti olettaa, että hyöty ja haitta ovat yhtä suuret. Arviossa vertaamme hyödyn ja haitan määrää ja osoitamme, että hyöty on paljon suurempi.

Havainnollisuuden vuoksi argumenttia voidaan soveltaa toisella alueella: tienrakennuksessa.

Kaikkien teiden rakentaminen olisi mahdollista rahoittaa tullimaksuilla. Tämä edellyttäisi, että jokaisessa kadunkulmassa olisi maksun perintää varten tullikoppi. Tällainen järjestelmä houkuttelisi mitä suuremmassa määrin teiden parantamiseen. Sen etuna olisi myös, että tietyn tien käyttäjät maksaisivat juuri tuon tien. Tullimaksun maksaminen on kuitenkin keinotekoinen este joustavalle ajamiselle – keinotekoinen siinä mielessä, että se ei seuraa autojen tai teiden toimintatavasta.

Jos verrataan vapaiden ja tullimaksullisten teiden käyttöarvoa, huomataan, että teitä, joilla ei ole tullikoppeja on halvempi rakentaa ja ylläpitää, ne ovat turvallisempia ja tehokkaampia käyttää. (2) Köyhässä maassa tullimaksut voivat tehdä tienkäytöstä liian kalliin joillekin kansalaisille. Tullimaksuttomat ja –kopittomat tiet siis tarjoavat yhteisölle suuremman hyödyn pienemmillä kustannuksilla. Vapaat tiet ovat yhteiskunnan kannalta parempia. Tästä syystä yhteiskunnan tulisi rahoittaa teiden rakentaminen jollakin muulla tavalla kuin tullimaksuilla. Rakennettujen teiden käytön tulisi olla vapaata.

Kun tullimaksujen kannattajat esittävät ratkaisunsa vain rahan keräämisen tapana, he vääristävät valintatilannetta. Tullikopit keräävät rahaa, mutta niillä on muitakin vaikutuksia: ne huonontavat tietä. Tullimaksullinen tie ei ole yhtä hyvä kuin vapaa tie, eikä teknisesti parempien teiden rakentaminen välttämättä ole parannus, jos se tarkoittaa samalla vapaiden teiden korvautumista maksullisilla teillä.

Vapaan tien rakentaminen vaatii tietenkin rahoitusta, joka yleisön on jotenkin järjestettävä. Tästä ei kuitenkaan seuraa tullimaksujen välttämättömyyttä. Me, jotka tien joka tapauksessa maksamme, saamme rahallemme enemmän vastinetta rakentamalla vapaan tien.

En tarkoita, että maksullinen tie olisi huonompi kuin ei tietä laisinkaan. Näin olisi vain, jos maksu olisi niin korkea, että tuskin kukaan käyttäisi tietä – tullien kerääjä ei todennäköisesti koskaan toimisi näin. Joka tapauksessa niin kauan kuin maksujen kerääminen tullikopeilla aiheuttaa huomattavaa haaskausta ja epämukavuutta, on parempi kerätä rahat vähemmän haitallisella tavalla.

Käyttääkseni samaa argumenttia ohjelmistojen kehittämisen kohdalla, tulen seuraavassa osoittamaan, että ohjelmistojen käyttämisen “tullikopit” tulevat yhteiskunnalle hyvin kalliiksi: maksullisuus tekee ohjelmistojen kehittämisestä ja jakelemisesta kalliimpaa ja niiden käytöstä tehottomampaa ja epämukavampaa. Johtopäätös on, että ohjelmistojen kehittämistä tulisi kannustaa jollakin muulla tavalla. Lopuksi kuvailen muita tapoja kannustaa (ja jos välttämätöntä) rahoittaa ohjelmistojen kehittämistä.

Ohjelmistojen vapauden estämisen aiheuttama vahinko

Kuvitellaan, että ohjelmisto on kehitetty ja kaikki sen kehittämiseen liittyvät kustannukset on maksettu; yhteiskunnan pitää nyt päättää, tehdäänkö ohjelmistosta jonkun omaisuutta vai sallitaanko sen vapaa käyttö ja jakaminen. Oletetaan lisäksi, että ohjelmiston olemassaolo ja sen saatavavuus ovat toivottavia. (3)

Ohjelmiston jakamisen ja muokkaamisen rajoittaminen ei voi edistää sen käyttöä. Rajoitukset toimivat ainoastaan esteinä. Rajoitusten vaikutus voi siis olla vain kielteinen. Mutta miten ja millä tavalla kielteinen?

Rajoituksista seuraa kolmen tasoista materiaalista vahinkoa:

Jokaista materiaalisen vahingon tasoa vastaa psykososiaalinen vahinko, joka tarkoittaa tehtyjen päätösten vaikutusta ihmisten tunteisiin, asenteisiin ja taipumuksiin. Näillä ajattelutapojen muutoksilla on kerrannaisvaikutuksensa ihmisten välisiin suhteisiin ja siten puolestaan materiaalisia seurauksia.

Materiaalisen vahingon kolme muotoa hukkaavat osan ohjelmiston mahdollisesta arvosta, mutta eivät voi sitä kokonaan mitätöidä. Jos ne tuhoavat lähes koko ohjelmiston arvon, niin ohjelmiston kirjoittaminen vahingoittaa yhteiskuntaa korkeintaan sen vaivan verran, joka ohjelmiston tuottamiseen on käytetty. Voidaan perustellusti väittää, että ohjelmiston, jota voidaan voitollisesti myydä, tulee tarjota jonkin verran suoraa materiaalista hyötyä.

Jos kuitenkin otetaan huomioon psykososiaalisen vahingon muodot, ei omistetun ohjelmiston kehittämisen aiheuttamalle vahingolle voida asettaa pitävää ylärajaa.

Ohjelmistojen käytön estäminen

Ensimmäinen vahingon muoto koskee ohjelman käyttöä. Ohjelmiston kopioimisen kuntannus on lähellä nollaa (ja kustannuksen voi maksaa tekemällä kopion itse), joten vapailla markkinoilla ohjelmiston hinta olisi lähellä nollaa. Lisenssimaksu on merkittävä este ohjelmiston käytölle. Jos laajasti käytettävästä ohjelmasta tulee jonkun omaisuutta, käyttäjien määrä vähenee.

On helppoa osoittaa, että ohjelmiston yhteiskunnalle tuottama hyöty heikkenee, jos ohjelmistolle osoitetaan omistaja. Kun ohjelmiston mahdollinen käyttäjä kohtaa vaatimuksen käyttömaksusta, hän joko maksaa tai luopuu ohjelman käytöstä. Kun käyttäjä päättää maksaa, on maksu nollasummavarainsiirto kahden osapuolen välillä. Kun taas käyttäjä päättää olla käyttämättä ohjelmistoa, tuottaa päätös vahinkoa käyttäjälle, mutta ei hyötyä kenellekään. Negatiivisten lukujen ja nollien summa on aina negatiivinen.

Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä työmäärää, joka ohjelmiston kehittämiseen tarvitaan. Lopputuloksena siis koko prosessin tehokkuus – laskettuna onnistuneiden käyttötuntien ja kehittämiseen käytettyjen työtuntien suhteena – heikkenee.

Lopputulos kuvastaa toisaalta ohjelmistojen ja toisaalta autojen, tuolien tai voileipien kopioimisen ratkaisevaa erilaisuutta. Materiaalisten kappaleiden kopioimislaitteita on olemassa vain tieteiskirjallisuudessa, mutta ohjelmistoja on helppo kopioida; kuka tahansa voi monistaa haluamansa määrän kopioita hyvin vähällä vaivalla. Aineen säilymislakien takia sama ei päde materiaalisiin kappaleisiin: jokainen kopio täytyy tehdä uusista raaka-aineista samaan tapaan kuin alkuperäinenkin.

Materiaalisten kappaleiden käyttämisen estäminen on siis järkevää, koska kappaleiden vähälukuisuus merkitsee raaka-aineiden ja työpanoksen säästöä. Materiaalisten hyödykkeiden valmistamiseen liittyy usein myös aloittamis- ja kehittämiskustannuksia, jotka jakautuvat koko tuotantoprosessin ajalle. Mutta niin kauan kuin itse tuotannon kustannukset ovat merkittävät, kehittämiskustannusten osuuden lisääminen ei aiheuta hintaan laadullista muutosta eikä myöskään vaadi tavallisten käyttäjien vapauksien rajoittamista.

Tätä vastoin laadullinen muutos syntyy, jos tuote, joka muuten olisi ilmainen, muuttuu maksulliseksi. Ohjelmistojen jakelemiseen keskusjohtoisesti asetettu maksu muodostuu korkeaksi kynnykseksi.

Lisäksi nykyisen mallin mukainen keskusjohtoinen ohjelmistotuotantojärjestelmä on tehoton ohjemistojen kopioiden jakelija. Järjestelmä vaatii fyysisten levykkeiden tai nauhojen käärimistä täysin tarpeettomiin pakkauksiin ja pakkausten laajamittaista kuljetusta ja varastointia ympäri maailmaa. Nämä kustannukset esitetään yritystoiminnan kustannuksina; tosiasiassa kyse on omistajuuden aiheuttamasta tuhlauksesta.

Yhteenkuuluvuuden vahingoittaminen

Oletetaan, että sinä ja ystäväsi haluaisitte käyttää jotakin ohjelmistoa. Lähimmäisenrakkauteen perustuen tuntuu siltä, että oikea ratkaisu on se, joka antaa molemmille mahdollisuuden käyttää ohjelmistoa. Malli, joka sallii vain toisen käyttää ohjelmistoa ja samalla riistää toiselta käyttöoikeuden, on hajoittava: ei sen paremmin sinun kuin ystäväsikään tulisi hyväksyä tällaista mallia.

Tavanomaisen ohjelmiston käyttö- tai lisenssisopimuksen hyväksyminen merkitsee lähimmäisen pettämistä: “Lupaan evätä lähimmäiseltäni oikeuden käyttää tätä ohjelmistoa, jotta saan itse käyttöoikeuden.” Ihmiset, jotka hyväksyvät tällaisia sopimuksia, saattavat tuntea psykologista painetta sopimusten oikeuttamiseen esimerkiksi vähättelemällä lähimmäisen auttamisen tärkeyttä – näin yhteisön henki kärsii. Tämä on ohjelman käytön rajoittamisen aiheuttamaan materiaaliseen vahinkoon liittyvä psykososiaalinen vahinko.

Monet käyttäjät tunnistavat jakamisesta kieltäytymisen vääryyden alitajuisesti, joten he päättävät olla noudattamatta käyttölupaehtoja, lisenssisopimuksia ja lakeja, ja jakavat ohjelmistoja. Usein he kuitenkin tuntevat syyllisyyttä toiminnastaan. He tietävät, että heidän on rikottava lakia ollakseen hyviä lähimmäisiä, mutta he pitävät silti lakeja sitovina; lopputuloksena voi olla ajatus, että naapuriapu (jota he tarjoavat) on pahaa tai häpeällistä. Tämä on myös psykososiaalinen vahinko, mutta se voidaan välttää, jos ajatellaan, että kyseessä olevilla lisenssisopimuksilla ja lailla ei ole moraalista oikeutusta.

Myös ohjelmoijat kärsivät psykososiaalista vahinkoa, koska tietävät, että monia ihmisiä estetään käyttämästä heidän työtään. Tämä johtaa kyyniseen tai välinpitämättömään asenteeseen. Ohjelmoija saattaa kuvata innostuneesti teknisesti haastavaa työtään, mutta kun häneltä kysytään “Saanko käyttää sitä?”, hänen ilmeensä synkkenee ja vastaus on: “Et”. Jotta ohjelmoija ei tuntisi oloaan pettyneeksi, hän joko välttää huomioimasta käytön rajoittamista tai ottaa kyynisen asenteen, jonka tarkoitus on vähätellä käyttörajoitusten merkittävyyttä.

Reaganin ajoista lähtien Yhdysvaltain harvinaisin resurssi ei ole ollut tekninen innovaatio vaan halukkuus työskennellä yhdessä yhteiseksi hyväksi. Ei ole järkevää kannustaa ensimmäistä toisen kustannuksella.

Ohjelmistojen räätälöinnin ja muuttamisen estäminen

Materiaalisen vahingon toinen muoto on ohjelmistojen räätälöinnin ja muuttamisen mahdottomuus. Ohjelmistojen muuttamisen helppous on yksi uuden teknologian suurista eduista vanhaan verrattuna. Kuitenkaan suurin osa kaupallisista ohjelmistoista ei ole muuteltavissa, ei vaikka ostaisi ohjelmiston kopion. Ohjelmisto on saatavilla sellaisenaan, mustana laatikkona – siinä kaikki.

Ohjelmisto, joka voidaan suorittaa tietokoneella, koostuu merkitykseltään hämäristä numerosarjoista. Ei kukaan – ei edes hyvä ohjelmoija – pysty helposti muuttamaan näitä numerosarjoja niin, että ohjelmisto toimisi toisin.

Ohjelmoijat työskentelevät yleensä ohjelmiston “lähdekoodin” kanssa. Lähdekoodi on kirjoitettu Fortranin tai C:n tapaisilla ohjelmointikielillä. Ohjelmointikieli käyttää nimiä kuvaamaan käsiteltyä informaatiota ja ohjelmiston osia, ja ohjelmiston toimintoja kuvataan symboleilla: “+” tarkoittaa yhteenlaskua ja “-” vähennyslaskua. Ohjelmoitikielellä kirjoitetun lähdekoodin tarkoitus on helpottaa ohjelmiston lukemista ja muuttamista. Esimerkiksi ohjelma, joka laskee kahden samalla tasolla olevan pisteen välisen etäisyyden:

     float
     distance (p0, p1)
          struct point p0, p1;
     {
       float xdist = p1.x - p0.x;
       float ydist = p1.y - p0.y;
       return sqrt (xdist * xdist + ydist * ydist);
     }

Ja tässä sama ohjelma muodossa, jonka yleensä käyttämäni tietokone pystyy suorittamaan:

     1314258944      -232267772      -231844864      1634862
     1411907592      -231844736      2159150         1420296208
     -234880989      -234879837      -234879966      -232295424
     1644167167      -3214848        1090581031      1962942495
     572518958       -803143692      1314803317

Lähdekoodi on (ainakin mahdollisesti) hyödyllinen esitystapa jokaiselle ohjelmiston käyttäjälle. Useimmat käyttäjät eivät kuitenkaan saa tutustua lähdekoodiin. Yleensä ohjelmiston omistaja pitää lähdekoodin salaisena, jotta kukaan muu ei oppisi siitä mitään. Käyttäjät saavat haltuunsa vain käsittämättömiä numerosarjoja sisältävät tiedostot, jotka tietokone suorittaa. Näin vain ohjelmiston omistaja voi muuttaa ohjelmistoa.

Eräs ystäväni kertoi kerran työskennelleensä pankissa kuusi kuukautta kirjoittaen ohjelmistoa, joka oli samankaltainen kuin eräs kaupallinen ohjelmisto. Hän uskoi, että jos hän olisi saanut tuon kaupallisen ohjelmiston lähdekoodin nähtäväkseen, se olisi ollut helposti sovellettavissa pankin tarpeisiin. Pankki oli halukas maksamaan lähdekoodista, mutta lähdekoodia ei myyty – se oli salainen. Näin ollen ystäväni täytyi tehdä kuusi kuukautta näennäistä työtä, joka kyllä näkyy bruttokansantuotteessa, mutta joka itse asiassa on tuhlausta.

Vuoden 1977 tienoilla MIT:n tekoälylaboratorio sai Xeroxilta lahjaksi tulostimen. Tulostinta ohjasi vapaa ohjelmisto, johon lisäsimme monia käytännöllisiä ominaisuuksia. Ohjelmisto esimerkiksi lähetti käyttäjälle viestin, kun tulostus oli valmis. Kun tulostimella oli ongelmia, kuten paperitukos tai paperin loppuminen, ohjelmisto ilmoitti välittömästi kaikille käyttäjille, jotka olivat tulostamassa. Nämä ominaisuudet mahdollistivat sujuvan käytön.

Hiukan myöhemmin Xerox lahjoitti laboratoriolle uudemman ja nopeamman tulostimen, yhden ensimmäisitä lasertulostimista. Tätä tulostinta ohjasi omistettu ohjelmisto, jota suoritti tälle tarkoitukselle omistettu tietokone, joten emme voineet lisätä ohjelmistoon mitään suosikkiominaisuuksiamme. Pystyimme tekemään ohjelman, joka ilmoitti milloin tulostustyö oli lähettetty tulostinta ohjaavalle tietokoneelle, mutta emme voineet tehdä tulostimen ohjelmistoon lisäystä, joka olisi ilmoittanut milloin tulostettava työ tosiasiassa oli valmis (viive oli yleensä huomattava). Emme voineet mitenkään tietää, koska tulostus oli valmis, saatoimme vain arvailla. Kukaan ei myöskään saanut tietää paperitukoksesta, joten toisinaan ongelma jäi tunniksikin korjaamatta.

Laboratorion ohjelmoijat olisivat osanneet tehdä tarvittavat lisäykset ja korjaukset ohjelmistoon, todennäköisesti vähintään yhtä hyvin kuin ohjelmiston alkuperäiset kirjoittajatkin. Xerox ei ollut kiinnostunut tekemään ohjelmistoon korjauksia ja päätti estää meitäkin niitä tekemästä, joten meidän oli pakko hyväksyä aiheutuneet ongelmat. Niitä ei milloinkaan korjattu.

Useimmat hyvät ohjelmoijat ovat kohdanneet tämän turhauttavan ongelman. Pankilla oli varaa ratkaista ongelma kirjoituttamalla uusi ohjelmisto alusta alkaen, mutta tavallinen käyttäjä, vaikka kuinka lahjakaskin, voi vain luovuttaa.

Luovuttaminen aiheuttaa psykososiaalista vahinkoa omavaraisuuden hengelle. On masentavaa asua talossa, jota ei voi kalustaa tarpeittensa mukaan. Tilanne johtaa rohkeuden menetykseen ja alavireisyys voi vaikuttaa myös elämän muihin osa-alueisiin. Luovuttamaan pakotetut ihmiset ovat onnettomia eivätkä tee hyvää työtä.

Kuvitellaanpa, miltä vaikuttaisi, jos reseptejä kohdeltaisiin samoin tavoin kuin ohjelmistoja. Voisit vaikka kysyä “Miten tätä reseptiä voi muuttaa vähäsuolaisemmaksi?” ja kokkimestari vastaisi: “Kuinka julkeat loukata reseptiäni, aivojeni ja makunystyjeni lasta, kuvittelemalla muuttavasi sitä? Et osaa muuttaa reseptiäni niin, että se toimisi!”

“Mutta lääkärini määräsi minut syömään vähemmän suolaa. Mitä teen? Otatko suolan pois puolestani?”

“Mielelläni, palkkioni on vain 50000 dollaria.” Koska omistajalla on monopoli muutosten suhteen, palkkio tuppaa olemaan suuri. “Juuri nyt minulla on kuitenkin kiire. Olen juuri suunnittelemassa uutta reseptiä Laivaston korpuille. Palaan asiaan parissa vuodessa.”

Ohjelmistojen kehittämisen estäminen

Materiaalisen vahingon kolmas muoto koskee ohjelmistojen kehittämistä. Ohjelmistojen kehittäminen oli aikoinaan evolutiivinen prosessi, jonka kuluessa ohjelmoija kirjoitti olemassaolevan ohjelmiston osia uudelleen ominaisuuksia lisätäkseen, seuraava ohjelmoija kirjoitti jonkun pätkän taas uudelleen ja lisäsi taas uusia ominaisuuksia, ja niin edelleen; joissakin tapauksissa kehitys jatkui parinkymmenen vuoden ajan. Samaan aikaan joitakin ohjelmiston osia “kannibalisoitiin” uusien ohjelmistojen iduiksi.

Omitajuus estää tällaisen kehityksen, koska uutta ohjelmistoa luotaessa on aina aloitettava alusta. Omistajuus myös estää aloittelevia ohjelmoijia tutkimasta olemassaolevia ohjelmistoja oppiakseen niistä käytännöllisiä tekniikoita tai suurten ohjelmistojen rakennetta.

Omistajat haittaavat myös opetusta. Olen kohdannut lahjakkaita tietojenkäsittelyn opiskelijoita, jotka eivät koskaan ole nähneet laajan ohjelman lähdekoodia. Opiskelijat voivat olla taitavia pienten ohjelmien kirjoittamisessa, mutta he eivät voi edes alkaa oppia laajojen ohjelmistojen kirjoittamisen taitoa elleivät näe, miten muut ovat sen tehneet.

Millä tahansa älyllisen elämän alueella suurempia korkeuksia tavoitellaan seisomalla toisten hartioilla. Tämä ei kuitenkaan enää ole yleisesti sallittua ohjelmistoalalla – toisten hartioilla voi seisoa vain, jos nuo toiset työskentelevät samassa yrityksessä kuin sinä itse.

Tähän liittyvä psykososiaalinen vahinko koskee tieteellisen yhteistyön henkeä. Tieteellisen yhteistyön henki on ollut jopa niin vahva, että tiedemiehet toimivat yhdessä vaikka heidän asuinmaidensa välillä vallitsisi sota. Tässä hengessä toimivat ne japanilaiset merentutkijat, jotka Tyynen meren saarilaboratoriotaan hylätessään huolellisesti säästivät kaiken aineistonsa ja työnsä tulokset hyökkääville Yhdysvaltain merivoimille ja jättivät jälkeensä lapun, jossa pyysivät pitämään laboratoriosta hyvää huolta.

Voitontavoittelu on tuhonnut sen, mitä kansainvälisiltä konflikteilta säästyi. Nykyään monien alojen tieteilijät eivät artikkeleissaan julkaise riittävästi tietoja, joiden perusteella toiset voisivat toistaa heidän kokeensa. He julkaisevat vain sen verran, että muut voivat ihailla heidän aikaansaannoksiaan. Tämä on erityisen totta tietojenkäsittelytieteessä, jossa julkaisuissa kuvailtujen ohjelmistojen lähdekoodi on tyypillisesti salainen.

Jakamisen estämisen tavalla ei ole merkitystä

Olen käsittellyt ohjelmistojen kopioinnin, muuttamisen ja edelleenkehittämisen estämisen vaikutuksia. En ole tarkemmin kuvaillut, miten tämä estäminen tehdään, koska estämisen tavalla ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta. Jos käytön estäminen onnistuu, se on vahingollista, riippumatta siitä, onko menetelmänä kopiosuojaus, tekijänoikeus, lisenssi, salaus, ROM-kortti tai sarjanumero.

Käyttäjien kannalta jotkut näistä menetelmistä ovat ärsyttävämpiä kuin toiset. Käsitykseni mukaan vihatuimpia menetelmiä ovat toimivat menetelmät.

Ohjelmistojen pitäisi olla vapaita

Olen osoittanut, että ohjelmiston omistajuus – mahdollisuus rajoittaa ohjelmiston muuttamista ja kopioimista – on vahingollista. Omistajuuden kielteiset seuraukset ovat laajoja ja merkittäviä. Tästä johtuen yhteiskunnan ei tulisi nimetä ohjelmistoille omistajia.

Toinen tapa sanoa asia on todeta, että yhteiskunta tarvitsee vapaita ohjelmistoja. Omistetut ohjelmistot ovat vain vapaiden ohjelmistojen huono korvike. Korvikkeen tuotannon kannustaminen ei ole järkevä tapa pyrkiä tavoitteeseemme.

Vaclav Havel on lausunut kehoituksen: “Tee työtä jonkin asian puolesta, koska se on oikein, eikä vain siksi, että se saattaa onnistua.” Kaupallisella, omistetulla ohjelmistolla on mahdollisuus onnistua omien tavoitteidensa suhteen, mutta se ei ole hyväksi yhteiskunnalle.

Miksi ihmiset kehittävät ohjelmistoja

Jos poistamme henkisten tuotteiden tekijänoikeuden välineenä ohjelmistojen kehittämisen kannustamiseen, niin alkuunsa ohjelmistoja tuotetaan vähemmän, mutta tuotetut ohjelmistot ovat käyttökelpoisempia. Ei ole selvää, laskeeko yhteenlaskettu onnistuneiden käyttötuntien määrä, mutta jos se laskee tai jos haluamme joka tapauksessa sitä nostaa, on olemassa muitakin tapoja kannustaa ohjelmistojen kehittämistä, aivan samaan tapaan kuin on olemassa muitakin tapoja kuin tullimaksuja teiden rahoituksen keräämiseen. Ennen kuin siirryn noihin muihin kannustustapoihin, haluan tarkastella kuinka paljon keinotekoista kannustusta todella tarvitaan.

Ohjelmointi on hauskaa

On olemassa töitä, esimerkiksi tienrakennus, joihin harvat ryhtyvät muusta syystä kuin rahasta. On olemassa myös töitä, taiteen ja tutkimuksen aloja, joilla ei juurikaan voi rikastua, ja joille ryhdytään niiden kiehtovuuden tai yhteiskunnallisen arvon vuoksi. Esimerkkeinä vaikkapa matemaattinen logiikka, klassinen musiikki ja arkeologia, ja työtä tekevien ihmisten poliittinen toiminta. Näillä aloilla harvoista palkallisista työpaikoista kilpaillaan pikemminkin surumielisesti kuin katkerasti – eikä oikeastaan mikään työ allalla ole hyvin palkattu. Jos on varaa, jotkut voivat jopa maksaa mahdollisuudesta tehdä työtä alalla.

Tällainen ala voi muuttua yhdessä yössä, jos se alkaa tarjota rikastumisen mahdollisuuksia. Kun yksi rikastuu, muut vaativat samaa mahdollisuutta. Pian kaikki saattavat vaatia suuria summia rahaa työstä, jota he aiemmin tekivät ilokseen. Jokusen vuoden kuluttua kaikki alalla työskentelevät halveksuvat ajatusta tehtävästä, josta ei ole huomattavaa taloudellista hyötyä. He vaativat poliitikkoja varmistamaan, että taloudelliset edut ovat mahdollisia, jos ei muuten niin laatimalla erityisetuja, oikeuksia ja monopoleja.

Tällainen muutos tapahtui tietokoneohjelmoinnissa 80-luvulla. Seitsemänkymmentäluvulla ilmestyi artikkeleita “tietokone-addiktioista”; käyttäjillä oli tapana “roikkua linjoilla” satojen markkojen edestä viikossa. Oli yleisesti tiedossa, että usein ihmiset ihastuivat ohjelmointiin niin, että heidän avioliittonsa kariutuivat. Nykyään on yleisesti tiedossa, ettei kukaan suostu ohjelmoimaan muuten kuin kovalla palkalla. Mitä aiemmin tiedettiin, on unohdettu.

Vaikka jollakin alalla vallitsee jonakin hetkenä tilanne, jossa suurin osa ihmisistä suostuu työskentelemään vain kovalla palkalla, ei tilanne välttämättä pysy samana. Muutos voi vaihtaa suuntaa, jos yhteiskunta antaa sysäyksen. Jos suuren omaisuuden mahdollisuus poistetaan, niin hetken kuluttua ihmisten muutettua asenteitaan he ovat taas valmiita työskentelemään alalla saavutusten tuottama ilo palkkanaan.

Kysymys “Miten meillä on varaa maksaa ohjelmoijille?” muuttuu helpommaksi, kun ymmärrämme, ettei heille tarvitse maksaa omaisuuksia. Elantoon riittävä palkka on helpompi maksaa.

Vapaiden ohjelmistojen rahoittaminen

Ohjelmoijien palkkoja maksavien instituutioiden ei välttämättä tarvitse olla ohjelmistotaloja. On olemassa monia muita instituutioita, jotka voivat toimia rahoittajina.

Tietokoneiden valmistajat pitävät ohjelmistojen kehittämistä tärkeänä, vaikka eivät pystykään kontrolloimaan ohjelmistojen käyttöä. Suuri osa tietokoneiden valmistajien ohjelmistoista oli 1970-luvulla vapaita, koska valmistajat eivät rajoittaneet niiden käyttöä. Nykyään tietokoneiden valmistajien halukkuus liittyä vapaiden ohjelmistojen kehittämishankkeisiin osoittaa, että ohjelmiston omistaminen ei lopultakaan ole tärkeää tietokonevalmistajien kannalta.

Yliopistot tukevat useita ohjelmoitihankkeita. Nykyään ne myös usein myyvät ohjelmistoja, mutta 1970-luvulla eivät. Epäileekö kukaan yliopistojen halukkuutta kehittää vapaita ohjelmistoja, jos ne eivät saisi myydä ohjelmistoja? Yliopistojen ohjelmointihankkeita voitaisiin tukea samoilla valtiollisilla sopimuksilla ja apurahoilla, joilla nykyään tuetaan omistettujen ohjelmistojen kehittämistä.

Nykyään on tavallista, että yliopistojen tutkijat kehittävät apurahojen avulla ohjelmistoja lähes loppuun, kutsuvat niitä “valmiiksi”, ja sitten perustavat yhtiön joka tosiasiassa saattaa ohjelmiston valmiiksi ja käyttökelpoiseksi. Jokus keskeneräinen versio annetaan “vapaasti” käyttöön; läpikotaisin korruptoituneet tutkijat lisensoivat senkin yliopiston eksklusiivisella lisenssillä. Tämä ei ole mikään salaisuus, käytännön tunnustavat kaikki osapuolet. Vaikka tutkijat eivät tuntisi näitä kiusauksia, he tekisivät silti tutkimusta.

Vapaita ohjelmistoja kirjoittavat ohjelmoijat voivat hankkia elantonsa myymällä ohjelmistoon liittyviä palveluita. Minut on palkattu siirtämään GNU C -kääntäjä uudelle tietokonejärjestelmälle ja tekemään käyttöliittymiä GNU emacs:iin. (Tarjoan nämä parannukset yleisölle, kunhan ne ovat valmiita). Pidän myös luentoja, joista maksetaan.

En ole yksin, nykyään on olemassa menestyvä ja kasvava yhtiö, joka ei tee muuta kuin näitä töitä. Myös useat muut yhtiöt tarjoavat kaupallista tukea GNU-järjestelmän vapaiden ohjelmistojen käyttäjille. Näemme tässä riippumattoman ohjelmistotukialan synnyn – alasta voi tulla laaja, jos vapaat ohjelmistot yleistyvät. Riippumaton ohjelmistotuki antaa käyttäjille mahdollisuuden tukeen, joka omistetun ohjelmiston kohdalla ei tule kyseeseen kuin vain hyvin varakkaiden kohdalla.

Free Software Foundationin tapaiset uudet instituutiot voivat myös rahoittaa ohjelmointihankkeita. Suurin osa säätiön rahoituksesta saadaan käyttäjiltä, jotka tilaavat ohjelmistoja postitse. Ohjelmistot ovat vapaita eli käyttäjät saavat kopioida ja muuttaa niitä, mutta monet maksavat ohjelmistosta tästä huolimatta. (Muistettakoon, että “vapaa ohjelmisto” viittaa vapauteen, ei hintaan.) Jotkut käyttäjät tilaavat ja maksavat ohjelmiston kopiosta, vaikka heillä ohjelmisto jo onkin, koske he katsovat, että me ansaitsemme heidän panoksensa. Säätiö saa myös huomattavia lahjoituksia tietokoneiden valmistajilta.

Free Software Foundation on voittoa tavoittelematon säätiö, joten se käyttää tulonsa palkkaamalla mahdollisimman monia ohjelmoijia. Jos se olisi perustettu yhtiöksi, joka myisi samoja vapaita ohjelmistoja samaan hintaan, se mahdollistaisi nykyään perustajalleen oikein hyvän toimeentulon.

Koska säätiö on yleishyödyllinen toimija, ohjelmoijat työskentelevät säätiölle usein puolella siitä palkasta, jonka saisivat muualta. He tekevät näin, koska säätiö on epäbyrokraattinen ja koska he tuntevat tyydytystä tiedosta, ettei heidän tekemänsä ohjelmiston käyttöä estetä. Ennen kaikkea he työskentelevät säätiössä, koska ohjelmointi on hauskaa. Myös monet vapaaehtoiset ovat kirjoittaneet käyttökelpoisia ohjelmia säätiölle. (Viime aikoina vapaaehtoisiksi on ilmaantunut jopa teknisiä kirjoittajia.)

Tämä osoittaa, että ohjelmointi on musiikin ja taiteen tavoin yksi kaikkein kiehtovimmista aloista. Pelko, että kukaan ei haluaisi ohjelmoida, on turha.

Mitä käyttäjät ovat velkaa kehittäjille?

Ohjelmistojen käyttäjillä on syytä tuntea moraalista velvollisuutta ohjelmistojen tukemiseen. Vapaiden ohjelmistojen kehittäjät osallistuvat käyttäjien toiminnan helpottamiseen ja on oikeudenmukaista ja käyttäjien pitkän tähtäimen edun mukaista että he rahoittavat ohjelmistojen kehittäjiä.

Sama ei kuitenkaan päde omistettujen ohjelmien kehittäjien kohdalla, koska ohjelmistojen käytön estäminen ansaitsee pikemminkin rangaistuksen kuin palkkion.

Saavumme siis paradoksin ääreen: käyttökelpoisen ohjelmiston kehittäjä on oikeutettu käyttäjien tukeen, mutta jokainen yritys muuttaa tämä moraalinen oikeutus vaatimukseksi tuhoaa oikeutuksen perustan. Ohjelmiston kehittäjä voi joko ansaita tai vaatia palkkion, mutta ei molempia.

Mielestäni eettisen ohjelmistokehittäjän tulee tämän ristiriidan kohdatessaan käyttäytyä niin, että ansaitsee palkkion, ja samalla houkutella käyttäjiä vapaaehtoisten lahjoitusten tekemiseen. Ajan mittaan käyttäjät tottuvat tukemaan kehittäjiä ilman pakkoa, aivan kuten käyttäjät ovat oppineet tukemaan julkisia radio- ja televisioasemia.

Mitä on ohjelmistotuottavuus?

Jos ohjelmistot olisivat vapaita, maailmassa olisi edelleen ohjelmoijia, vaikkakin ehkä vähemmän. Olisiko tämä haitaksi yhteiskunnalle?

Ei välttämättä. Kehittyneissä maissa on nykyään vähemmän maanviljelijöitä kuin vuonna 1900, mutta tämän ei katsota olevan haitaksi yhteiskunnalle, koska harvemmat maanviljelijät tuottavat kuluttajille enemmän ruokaa kuin useammat ennen. Tätä kutsutaan tuottavuuden kasvuksi. Vapaat ohjelmistot tarvisisivat paljon vähemmän ohjelmoijia kysynnän tyydyttämiseen, koska ohjelmistotuottavuus nousisi kaikilla tasoilla:

He, jotka vastustavat yhteistyötä, koska se johtaa ohjelmoijien määrän vähenemiseen, vastustavat itse asiassa kohonnutta tuottavuutta. Kuitenkin nämä henkilöt usein hyväksyvät laajalle levinneen väitteen, jonka mukaan ohjelmistotuotanto kaipaa tuottavuuden kasvua. Miten tämä on mahdollista?

“Ohjelmistotuottavuus” voi tarkoittaa kahta eri asiaa: kaiken ohjelmistokehityksen yleistä tuottavuutta tai yksittäisten ohjelmointihakkeiden tuottavuutta. Yhteiskunnan kannalta yleinen tuottavuus on kehittämisen arvoinen ja suoraviivaisin kehittämisen tapa on poistaa ne keinotekoiset yhteistyön esteet, jotka laskevat tuottavuutta. “Ohjelmistotuottavuutta” tutkivat tutkijat keskittyvät kuitenkin termin toiseen, rajoitettuun merkitykseen, jonka puitteissa kasvu vaatii vaikeita teknologisia edistysaskeleita.

Onko kilpailu väistämätöntä?

Onko väistämätöntä, että ihmiset kilpailevat, koettavat ohittaa toisensa yhteiskunnassa? Ehkä. Kilpailu itsessään ei kuitenkaan ole vahingollista, vahingon aiheuttaa taistelu.

On monia tapoja kilpailla. Kilpailua voi olla saavutusten parantaminen, toisten suoritusten ylittäminen. Vanhoina aikoina esimerkiksi ohjelmointivelhojen välillä vallitsi kilpailua – kilpailua siitä, kuka sai koneen tekemään ällistyttävimmän tempun tai siitä, kuka kirjoitti lyhyimmän tai nopeimman ohjelman jotakin tarkoitusta varten. Tällainen kilpailu voi hyödyttää kaikkia, jos hyvä urheiluhenki säilyy.

Rakentava kilpailu on riittävä houkutin merkittäviin saavutuksiin. Ihmiset kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä käy kaikissa maailman maissa; jotkut käyttävät omaisuuksia voittaakseen. He eivät kuitenkaan lahjo laivojen kapteeneja jättämään heidän kilpailijansa autiolle saarelle. Riittää, kun paras kilpailija voittaa.

Kilpailu muuttuu taisteluksi, kun kilpailijat ryhtyvät vahingoittamaan toisiaan sen sijaan että edistäisivät omia mahdollisuuksiaan, kun lause “Paras voittakoon” muuttuu lauseeksi “Minä voitan, olin paras tai en.” Omistettu ohjelmisto on haitallinen siksi, että se edustaa yhteiskuntamme jäsenten välistä taistelua, ei siksi että se edustaa kilpailua.

Yritysten välinen kilpailu ei välttämättä ole taistelua. Kun esimerkiksi kaksi ruokakauppaa kilpailee, ne pyrkivät vain parantamaan omaa suoritustaan, eivät sabotoimaan kilpailijaansa. Tämä ei kuitenkaan ole seurausta erityisestä yritysetiikasta, vaan siitä, että alalla on vaikea taistella ellei sitten ryhdy suoraan fyysiseen väkivaltaan. Kaikilla yrityselämän aloilla ei kuitenkaan ole näin. Kaikkia mahdollisesti hyödyttävän informaation pimittäminen on taistelua.

Yritysajattelu ei valmista ihmisiä kohtaamaan kiusausta siirtyä kilpailusta taisteluun. Joitakin taistelun muotoja on kielletty monopolien vastaisilla laeilla, mainontaa koskevilla laeilla ja niin edelleen, mutta sen sijaan että yleistäisivät nämä ohjeet hylkäämällä taistelun kokonaan, yritysjohtajat keksivät uusia lain sallimia taistelun muotoja. Yhteiskunnan voimavaroja tuhlataan lahkojen väliseen taloudelliseen sisällissotaan.

“Mikset muuta Venäjälle?“

Jokainen, joka Yhdysvalloissa kannattaa jotakin muuta kuin äärimmäistä laissez-faire itsekkyyttä, saa usein kuulla tämän kysymyksen. Se esitetään esimerkiksi heille, jotka tukevat kansallista terveydenhoitojärjestelmää, jollainen on olemassa kaikissa muissa vapaan maailman teollistuneissa maissa. Kysymys esitetään myös taiteen julkisen tuen kaipaajille; myös tämä järjestelmä on olemassa kaikissa kehittyneissä maissa. Amerikassa ajatusta, jonka mukaan kansalaisilla on velvotteita yhteistä hyvää kohtaan, pidetään kommunismina. Mutta miten samankaltaisia nämä ajatukset ovat?

Neuvostoliitossa kommunismi oli keskusjohtoinen järjestelmä, joka sääteli kaikkea toimintaa, oletetusti yhteiseksi hyväksi, mutta tosiasiassa Kommunistisen puolueen jäsenten hyväksi. Kopiointivälineet olivat tarkassa valvonnassa laittoman kopioinnin estämiseksi.

Amerikkalainen henkisiin immateriaalioikeuksiin perustuva järjestelmä valvoo ohjelman levitystä ja kopiointivälineitä automatisoiduilla kopiosuojausmenetelmillä laittoman kopioinnin estämiseksi.

Tätä vastoin minä työskentelen luodakseni järjestelmän, jossa ihmiset itse saavat päättää teoistaan; aivan erityisesti järjestelmän, jossa ihmiset ovat vapaita auttamaan lähimmäisiään ja vapaita muuttamaan ja parantamaan niitä työvälineitä, joita jokapäiväisessä elämässä käytetään. Tällainen järjestelmä perustuu vapaaehtoiseen yhteistoimintaan ja desentralisaatioon.

Jos siis arvioimme järjestelmiä sen perusteella, miten paljon ne muistuttavat venäläistä kommunismia, niin ohjelmistojen omistajat näyttäytyvät kommunisteina.

Kysymys oletuksista

Olen olettanut, että ohjelmiston käyttäjä on yhtä tärkeä kuin ohjelmiston tekijä, jopa yhtä tärkeä kuin ohjelmiston tekijän työnantaja. Toisin sanoen käyttäjien, tekijöiden ja työnantajien tarpeilla ja toiveilla on yhtä suuri painoarvo valitessamme parasta toimintamallia.

Tämä oletus ei ole yleisesti hyväksytty. Monien mielestä ohjelmiston tekijän työnantaja on ratkaisevasti tärkeämpi taho kuin muut. Heidän oletuksensa mukaan ohjelmiston omistamisen tarkoitus on antaa tekijän työnantajalle etu, jonka työnantaja ansaitsee – täysin riippumatta omistajuuden vaikutuksista yhteiskunnalle.

Ei kannata yrittää todistaa tai kumota näitä oletuksia. Argumentointi edellyttää yksimielisyyttä oletuksista. Niinpä suurin osa sanomastani puhuttelee vain heitä, jotka jakavat oletukseni tai ovat ainakin kiinnostuneet oletusteni seurauksista. Heille, joiden mielestä omistajat ovat tärkeämpiä kuin kukaan muu, tämä kirjoitus on yksinkertaisesti merkityksetön.

Mutta miksi suuri osa amerikkalaisista hyväksyy oletuksen, joka asettaa tietyn ihmisryhmän kaikkien muiden yläpuolelle? Osittain siksi, että he kuvittelevat, että tämä oletus on osa amerikkalaisen yhteiskunnan oikeusperinnettä. Joidenkin mielestä oletuksen kiistäminen horjuttaa yhteiskunnan perusteita.

Näiden ihmisten on tärkeää tietää, että kyseinen oletus ei ole eikä ole koskaan ollutkaan osa oikeusperinnettämme.

Yhdysvaltain perustuslaki sanoo, että tekijänoikeuden tarkoitus on “edistää tieteen ja taiteiden kehitystä”. Korkein oikeus on tulkinnut (tapauksessa Fox Film vastaan Doyal) tätä seuraavasti: “Yhdysvaltain ainoa intressi ja tekijälle annetun yksinoikeuden ainoa tarkoitus kohdistuu yleisön tekijöiden teoksista saamaan hyötyyn.”

Meidän ei ole pakko olla samaa mieltä kuin perustuslaki tai korkein oikeus. (Yhteen aikaan molemmat hyväksyivät orjuuden.) Näin ollen perustuslain tai korkeimman oikeuden käsitykset eivät kumoa oletusta omistajuuden etusijasta. Toivon kuitenkin, että kun huomaamme, että oletus on pikemminkin radikaalin äärioikeistolainen kuin perinteisesti tunnustettu, sen houkutusvoima heikkenee.

Johtopäätös

Kuvittelemme, että yhteiskuntamme kannustaa lähimmäisen auttamiseen, mutta joka kerta kun palkitsemme jakamisen estämisen tai ihailemme tällä tavoin hankittua varallisuutta, annamme itsestämme päinvastaisen kuvan.

Ohjelmistojen rajoittaminen on yksi muoto tavastamme laiminlyödä yhteisön hyvä henkilökohtaisen edun nimissä. Voimme jäljittää tämän laiminlyönnin kulkua Ronald Reaganista James Bakeriin, Ivan Boeskystä Esso-yhtiöön, pettävistä pankeista pettäviin kouluihin. Laiminlyönnin määrää voidaan mitata kodittomien ja vankien määrällä. Yhteisöllisyyden vastainen ilmapiiri ruokkii itseään, sillä mitä useammin huomaamme toisten laiminlyövän meidän auttamisemme, sitä turhemmalta tuntuu heitä auttaa. Näin yhteiskunta rappeutuu viidakoksi.

Jos emme halua asua viidakossa, meidän on muutettava asenteitamme. Meidän on osoitettava, että pidämme hyvänä kansalaisena häntä, joka tarvittaessa tekee yhteistyötä, emme häntä, joka menestyksekkäästi ottaa toisilta. Toivon että liike vapaiden ohjelmistojen puolesta vie tähän suuntaan: ainakin yhdellä alalla korvaamme viidakon tehokkaammalla, vapaaehtoiseen yhteistyöhön kannustavalla ja perustuvalla järjestelmällä.

Viittet

  1. Sana “vapaa” ilmaisussa “vapaa ohjelmisto” viittaa vapauteen, ei hintaan. Vapaasta ohjelmistosta maksettu hinta voi olla nolla tai pieni tai (toisinaan) sangen suuri.
  2. Kysymykset saastumisesta tai ruuhkista eivät muuta johtopäätöstä. Jos haluamme tehdä ajamisesta kalliimpaa, jotta autolla ajettaisiin vähemmän, ei kannata käyttää tullimaksuja, sillä niiden periminen lisää saastumista ja ruuhkia. Polttoainevero on paljon tehokkaampi menetelmä. Samaan tapaan halu parantaa turvallisuutta laskemalla suurinta sallittua nopeutta on irrelevantti argumenttimme kannalta; vapaa tie nostaa keskimääräistä nopeutta – koska tullia varten ei tarvitse pysähtyä – suurimmasta sallitusta nopeudesta riippumatta.
  3. Jotakin tiettyä ohjelmistoa voidaan pitää niin vahingollisena, ettei sen pitäisi olla lainkaan saatavilla, esimerkkinä Lotus Marketplace –tietokantaohjelma, joka vedettiin markkinoilta julkisen paheksunnan vuoksi. Suurinta osaa argumentistani ei voida soveltaa tähän tapaukseen, mutta toisaalta ei ole juurikaan järkeä väittää, että ohjelmistoilla pitäisi olla omistaja, jotta omistaja vaikeuttaisi niiden saatavuutta. Omistaja ei vedä ohjelmistoa markkinoilta täysin, kuten olisi toivottavaa tapauksessa, jossa ohjelman käyttöä pidetään tuhoisana.

Tämä essee on julkaistu teoksessa Free Software, Free Society: The Selected Essays of Richard M. Stallman.

BACK TO TOP


 [FSF logo] “Our mission is to preserve, protect and promote the freedom to use, study, copy, modify, and redistribute computer software, and to defend the rights of Free Software users.”

The Free Software Foundation is the principal organizational sponsor of the GNU Operating System. Support GNU and the FSF by buying manuals and gear, joining the FSF as an associate member, or making a donation, either directly to the FSF or via Flattr.